/ / Talkkia tuuleen, kun kotka lentää aurinkoon – Napapiirin sankarit 3

Talkkia tuuleen, kun kotka lentää aurinkoon – Napapiirin sankarit 3

with Ei kommentteja

Myönnän, etten ehkä ole ihan nykyaikaisten junttikomedioiden kohdeyleisöä, mutta uuden Napapiirin sankarit 3 –elokuvan sijoittuminen vaellusteemaan teki siitä poikkeuksellisen kiinnostavan. Raahauduin elokuvateatteriin hieman skeptisin odotuksin, mutta yllätyin – positiivisesti.

Olen nähnyt ensimmäisen Napapiirin sankareista ja pidin siitä kovasti. Onkin perusedellytys, että tuntee Napiksen hahmot ja pohjaidean, kun lähtee valkokankaalta katsomaan tätä kolmatta leffaa. Kun keskeiset henkilöt ovat edes jotenkin tuttuja, on elokuvan lähtöasetelmalle jokin syy. Toisaalta ilman vanhaa taakkaa olisi elokuvasta voinut tulla ihan oma itsenäinen leffansa, eikä vaan vanhan Napiksen hehkuille tehty jatko-osa.

Tiesin elokuvan miesten suuntaavan Hetta-Pallas-tunturireitille ja naispäähenkilön ajautuvan suopotkupallokisoihin Vuokattiin. Näistä lähtökohdista ponnistavan leffan en ihan hirveästi odottanut nousevan lentoon, mutta viimeistään El Condor Pasan –kaikuessa elokuvasalissa myönsin tykkääväni näkemästäni.

Ammattini takia tiesin olevani jopa liian kriittinen elokuvan retkeilylliseen antiin ja oletin tuskastuvani nimenomaan vääriin retkeilyvälinevalintoihin tai suoranaisiin virheisiin vaelluselämän kuvaamisessa. Oli hienoa huomata, kuinka väärässä loppujen lopuksi olin.

Napapiirin sankarit 3 alkaa Jussi Vatasen esittämän Jannen kipuilulla ja itsensä etsimisellä. Hän haluaisi lähteä Espanjaan pitkälle pyhiinvaellusmatkalle, mutta päätyykin kulkemaan Hetasta kohti Pallastunturia, aikomuksenaan sirotella kuolleen ystävänsä tuhkat tunturiin. Kaulaan ripustettu simpukankuori tuo tunturireissuun samaa hengellisyyttä, kun Santiago de Compostelan kulkijoillakin on. Sattumuksien kautta Janne saa kaksi kaveriaan mukaan vaellusreissulleen.

Vanha oranssirunkoinen Savotta-rinkka keikkuu Jannen harteilla, ja matka etenee. Raikulipoika Kämäräinen Hawaji-paidassaan ja kaljakassi kädessä kulkee perässä. Kun vihreissä muovisissa puutarhajalkineissaan taivaltava Kämäräinen kysyy Jannelta, että ”miten Meindlit toimivat” ja hän sanoo ”laittavansa joskus itselleen samanlaiset”, kulkee sähkö kehoni läpi. Kukaan joka ei vakavasti harrasta retkeilyä ja/tai vaellusta ei olisi osannut tuollaisia repliikkejä kirjoittaa. Tämän jälkeen katselin tietenkin silmä kovana, että onko Jannen jalassa tosiaan Meindl-vaelluskengät.

Täytyy laithaa ithelekin joskus Meindlit

Tarkkaan yritin kytätä kaikki muutkin retkeilyvälineet, mitä leffassa oli. Olihan se erittäin asiallinen setti. Jo lähtötilanne, missä varusteet ovat vielä kodin lattialla näytti, ettei olla enimmäistä kertaa asialla. Jannen takki oli Fjällrävenin, ranteessa komeili rannetietokone, Trangia-tyyppinen keitin oli kaasupolttimella varustettu, vyöllä näytti roikkuvan Marttiinin Ilves-puukko ja monta muuta pientä yksityiskohtaa antoi vakuuttavan vaikutelman.

Joukon kolmas kaveri, Räihänen taivalsi maastopuvussaan ja kaikki muutkin varusteet olivat camo-henkistä. Hänellä oli tumman vihreä tarppi, vaalea Stetsonin lierilakki ja vaelluskumpparit. Se oli uskottava ja muutenkin erinomainen setti tämän lajityypin vaeltajalle. Räihänen pisti salaa insuliinia kakkostyypin diabetekseensa ja oli silmiinpistävästi luontoihminen karskin ulkokuorensa alla. Räihästä esittävä Timo Lavikainen ja Kämäräistä esittävä Santtu Karvonen tekevät molemmat hyvät roolit. Molempia tyyppejä suomalaisesta luonnosta löytää.

Tunturipolkua kuvaan kulkeva helsinkiläinen naturistipariskunta oli myös hyvin varusteltu. Pieniä juttuja oli osattu sijoittaa heidänkin habituksiinsa. Miehen toppaliivit ja parta kruunasivat ulkonäön sopivasti hipsteriretkeilijäksi.  Pariskunnan rouvalla oli tietenkin Ospreyn rinkka ja LedLenser-otsalamppu.

Löydän helposti sananhenkisyyttä tästä Napiksen kolmikosta ja Rovaniemen markkinoilla -elokuvan Severistä, Jullesta ja Roopesta. Kohtauksetkin osuvat muutamassa paikassa yksiin, sillä rillumarei-filmin sankaritkin kittaavat kaljaa, joukkoon lyöttäytyy nainen ja varusteissakin on molemmilla kolmikoilla ongelmia, sillä mustavalkoversiossa ne putoavat linja-auton katolta ja tässä ne rikkoutuvat keittimen räjähtäessä. Kun kuljetaan reput selässä upeissa tunturimaisemissa, ollaan jossain ajattomuuden äärillä. Lappi vaan on niin kaunis ja lumoava, eikä ole väliä onko kuva 1950-luvulta vai viime kesältä.

Elokuva maalaa kauniilla maisemillaan ja hienoilla väreillä. On hieno kontrasti, kun taivaanrantaan laskevan auringon punassa Kämäräinen kaljapäissään tanssii ja telttojen lomitse kulkee jykeväsarvinen poro. Ei siinä varmasti elokuvan arvot taiteelliseksi vielä nouse, mutta sitä on tuskin lähdetty hakemaankaan.

Talkki kiersi ringissä ja irvisteltiin vain.

Elokuvan käsikirjoittaja Pekko Pesonen harrastaa itse retkeilyä ja vaeltamista, mikä näkyy pienissä nyansseissa ja yksityiskohdissa. Kokematon ei osaisi kirjoittaa kansallispuiston yöpymispaikkaan vaellusrippikoulua ja teltoistaan huutelevia iäkkäitä naisretkeilijöitä, mutta juuri nämä tekevät leffasta autenttisen. Esimerkiksi kirjan sivujen käyttäminen vessapaperina voisi olla jo itsessään hauska kohta, mutta kun pääosanesittäjä ensin pehmittää paperin kämmenissään, kuvastuu siitä käsikirjoittajan oma kokemus tai toveripiiristä löytyvä sattumus.

Nauroin elokuvaa katsoessani usein hieman eri kohdissa kuin muut, sillä jotkut retkeilykansan inside-vitsit eivät välttämättä avaudu aivan kaikille. Minä puolestani nautin niistä täysin siemauksin. Kun kolmikko tuuttaa talkkia nivustaipeisiin ja se pölisee tuuleen, ollaan isompien asioiden äärellä. Kaupunkiympyröissä henkilökohtainen hygienia ei ole näin avointa, mutta moni hiertymiä saanut porukka on luonnon rauhassa seissyt housut kintuissa ja talkkipullo on kiertänyt ringissä.

Yksi elokuvan retkeilyllinen varsinainen helmi oli keitintaisto. Kohtaus on hyvin lyhyt, mutta sitäkin mehukkaampi. Siinä joukon nainen tarvitsee kuumaa vettä ja uroot ympärillä kehuvat keittimiään. Jannella on siis se Trangia-tyyppinen keitin, Räihäsellä Primuksen tehokas monipolttoainekeitin ja hipsterivaeltajalla nykyaikainen pinokeitin. No, vesi löytyy kanssaretkeilijöiltä, nuotiolla kuumennettuna. Näitähän sattuu oikeassa elämässä hyvin usein. Ei tarvitse kun lukea retkeilijöiden keskustelupalstoja, niin nämä tyypithän löytyvät sieltä.

Kun pelkkä käveleminen ei vielä elokuvaan juoneksi riitä, on sekaan kirjoitettu kaikenlaista. Taikasienten syöminen ja niiden aiheuttamien hallusinaatioiden huumassa nuotioon heitetyt saksalaiset varsikäsikranaatit olivat ehkä sitä käsikirjoituksen överiksi vetämistä, mutta kivikossa kaatuminen, polven sijoiltaan meneminen, puroon kuolleen poron pilaama juomavesi, sokeritasapainon heitteleminen ja vaikka keitinhaaveri teltassa voivat olla ihan kohdalle osuvia sattumuksia erämaassa.

Myös Jannea esittävän Jussi Vatanen hahmo on eräuskottava. Toki henkilölle on jo kahden elokuvan aikana muodostunut yleisilme, mutta Vatanen saa tähän puhallettua uutta tuulta, eikä hän näytä vaeltaessaan miltään noviisilta. Pienet eleet ja asennot, liikuttaessa ja vaikka retkeilyvälineitä käytettäessä, ovat luonnollisia. Vatanen kantaa harteillaan koko leffan.

Elokuvassa kulkee kaksi irrallista tarinaa rinnakkain. Inarin reissu pikkufirmojen suopotkupalloturnaukseen oli ihan tarpeeton kertomus. Siihen tietysti oli saatu aiempien Napis-leffojen kaartia keekoilemaan, mutta vaisuksi se huumori kuitenkin jäi ja kohtaukset väkinäisiksi. Viimeistään iänikuisen Kalle Palanderin ilmestyessä kuviin, ei elokuva juuri eronnut TV:n sketsiviihteestä. Toki vaikka Inaria esittävä Pamela Tola oli roolissaan ihan hyvä ja pääosan esittäjänä kuului Napis-juoneen, niin koko teoksen olisi voinut mieluummin rakentaa vaellusteeman pariin. Muutamalla koukulla ja juonta terävöittämällä, olisi Napis3:sta tullut ihan oma itsenäinen roadmovie, vai pitäisikö sanoa polkuleffa.

Kokonaisuus ei elokuvallisilla ansioillaan loista, vaikka kuva on kaunista ja tekniikalla on sopivasti leikitelty. Katsomisen arvoinen Napapiirin sankarit 3 kuitenkin ehdottomasti on. Juoni ei erityisen erikoinen ole, mutta leffan retkeilylliset arvot ovat sitä luokkaa, etten löydä niistä mitään huomautettavaa. Ja vaikka ei muuta kiinnostavaa elokuvasta löytäisikään, niin Hetta-Pallaksen alueen maisemia ei voi moittia kukaan. Se vaan on niin upeata. Suosittelen katsomaan.

Kuvat: Yellow Film & TV

Joppe Ranta

Share